Lapsena haaveilemme olevamme jo isoja, jotta ”saisimme” päättää itse asiamme, eikä aina joku aikuinen tekisi sitä puolestamme. Nuoruuden kynnyksellä saamme valtaa päättä jo joistakin asioista, mutta himoitsemme lisää. ”Mä oon kohta 18 vuotta ja sit et voi enää määrätä mua” – lause, jonka suurin osa meistä vanhemmista on kuullut. En oikeastaan haluaisikaan määrätä sinua lapseni, mutta on niin paljon, mitä et vielä tiedä ja miltä haluan sinua varjella. Haluan sinulle pehmoisen polun ilman töyssyjä, tai sopivasti töyssyjä, jotta opit arvostamaan niitä ihanimpia ja syvällisimpiä hetkiä. Haluan sinulle pelkkää hattaraa ja sydämiä läpi elämäsi, mutta samalla tiedän, että sinunkin on käytävä omat sivupolkusi, jotta löydät oman tiesi. Kumpa voisin käydä ne puolestasi ja antaa sinulle vain se oikean tien. Kumpa kaikki omat jyrkänteeni ja alamäkeni olisivat poissa sinun kärsimyksistäsi. Miksi sukupolvelta toiselle eivät siirry ne viisaudet, joita vastoinkäymiset ovat antaneet? Miksi kaikkien meidän täytyy rämpiä läpi samat virheet? Miksi en saisi antaa lapsilleni elämää, joka varoittaisi merkkivalolla tekemästä enää uudelleen virheitä, joita minä tein? Tai rakastumasta sellaiseen narsistiin, johon isoäiti rakastui? Miksi?
Olen pohtinut paljon mikä on elämän tarkoitus. Suuri kysymys, jonka pohtimista ei tarvitse yksin yrittää. Noihin aiemmin esittämiini kysymyksiini pohjaa mielestäni kaikki mistä elämässä on kysymys. Haluamme lapsillemme vain parasta, vain sitä kaikkein parasta. Mutta mikä on parasta? Onko se rikas ja huoleton elämä, jossa ei tarvitse huolehtia miten maksaisi laskut ja elättäisi perheen? Vai onko se tasaista menoa, jossa ei sydänsuruja näy? Vai onko se elämää maassa, jossa meitä jokaista kohdellaan tasapuolisesti eikä kukaan ole heikompi toista? Ja onko tuo paras sittenkään meille kaikille sama? Omassa ajatusmaailmassani elämän tarkoitus on, että lapsiemme ei tarvitsisi tehdä samoja virheitä kuin me olemme tehneet, vaan jokainen sukupolvi olisi edellistä viisaampi kaikilla elämän osa-alueilla. Mutta miten tähän päästään? Miten ammennan lapsilleni kaiken sen, mitä olen elämäni aikana havainnoinut ja todennut? Ja miten teen sen objektiivisesti? Omalla esimerkilläni voin vain jakaa arvomaailmani ja ajatukseni, mutta jää lapseni päätettäväksi seuraako hän niitä. Ja toisaalta, miksi lapseni pitäisi edes ajatella samalla tavalla kuin minä? Ehkä hänen mielestään tekemäni virheet eivät olekaan virheitä ja väärät ratkaisuni ovatkin oikeita.
Mitä tästä opin? Ehkä opin ottamaan rennommin lapsi lapselta. Opin luottamaan siihen, että elämä kantaa ja jokaiselle kompuroinnille on joku syvempi tarkoitus. Ehkä minun ei sittenkään tarvitse kaataa lapsilleni kaikkia ajatuksiani, vaan luottaa heidän omaan arviointikykyynsä. Opin sen, että olen vanhempana tarpeeksi – tarpeeksi siihen, että lapseni luottaa itseensä ja löytää oman polkunsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti